Hurraa, Teräsbetoni! Kuuntelin Ylen sivuilta Suomen euroviisuedustuksesta kilpailleiden artistien kappaleet. Varsinaisen viisubiisin valinta oli täysin oikea – Teräsbetoni erottui edukseen ja oli aivan menevä biisi muutenkin kaikessa sankarihevimäisyydessään. Lisäksi sekaan oli saatu pyrotekniikkaa, joka (kuten kaikki tietää) oli Lordin menestyksen vaiettu salaisuus. Onneksemme ruotsalaiset eivät ole tajunneet varustaa Carolaa tultasyöksevällä kirveellä (ehkäpä juuri tämän takia Carola ei edes päässyt mukaan finaaliin).

Kari Tapio oli varsin sympaattinen. En ole hänen tuotantoonsa juurikaan ennen tutustunut, mutta tällä kertaa laulussa oli selkeästi sitä jotakin. Olen huomannut Vesa-Matti Loirissa samaa kun hänestä oli tullut kovin vanha ja kuulin radiossa hänen laulavan jotain melankolista. Tämä outo tunne ei suinkaan rajoitu vanhoihin mieslaulajiin – olen kuullut Annikki Tähden laulavan (livenä peräti, n. 3 metrin päästä!) ja ainakin hänellä oli selkeästi samankaltainen “tatsi” äänessään. Mitä moinen lienee? Tihkuuko artistin elämänkokemus jotenkin äänestä läpi?

Hur som helst, Kari Tapion levyn voisin ostaa, ihan jo pelkästään senkin takia että jotenkin näen hänet niin old school -artistina että biisitkin rustataan – ei Cubasella ja koskettimia paukuttaen – vaan kynällä paperille, lukulasit päässä, hyräillen, kuin oikea käsityöläinen, sanoisinko peräti artisaani, konsanaan.

Crystal Snow oli jonkinlaista elektrovaikutteista transvestiittikraftwerkrobottien työstämää homodiskopoppia, joka ei jaksanut lämmittää, sävähdyttää tahi muulla tavalla värähdyttää euroviisuviisaria, vaikka huomasinkin että biisin teema jäi päähän soimaan hetkeksi. Empiirisen havainnon perusteella kyseinen kappale lienee enemmänkin “tytöt tykkää”-kamaa.

Entäpä muut artistit? Idols-ohjelmassa kannuksensa hankkinut jannu, jonka nimeä en muista, teki biisin, joka ensimmäisestä tahdista lähtien sanoi “tällä biisillä ei ole mitään sanomaa, eikä tässä ole mitään erikoista muutenkaan, eikä siis ole mitään syytä mikset kelaisi eteenpäin seuraavaan biisiin”. Näin teinkin, enkä tuntenut kovia syyllisyydentuntoja. Tuntemattomalle Idols-lupaukselle, jonka nimeä en jaksa nyt edes googlettaa: jos sinulla ei ole oikeasti mitään sanottavaa, miksi vaivaudut studioon asti yrittämään sanoa sitä?

Muut artistit, joita tässä ei erityisesti ole mainittu, dissattu tahi ylistetty, olivat melkolailla “ahaa, vai niin”-kamaa. Ei mitään erikoista sinänsä, mutta silti OK biisejä, jotka varmaan jollekin muulle kolahtavat enemmän.

Sivuhuomautuksena mainittakoon seuraavaa: jos Jiipun laulun olisi saanut jotenkin yhdistettyä hidastempoisen, hieman sofistikoituneemman ja vihaisemman Crystal Snown taustoihin, olisi käsissämme jotain vallan mielenkiintoista; jopa Portisheadin maanisdepressiivistä oopiumturtuneista triphopia lähestyvää kauneutta. Pidin Jiipun lauluäänestä kovasti, mutta biisin taustassa sinänsä ei ollut mitään erikoista. Kyseessä oli tavan modernia balladimaista lurittelua vailla sen suurempia kunnianhimoja, mutta Jiipun astetta dekadentimpi emmasalokoskimainen ääni oli todellakin jotakin vallan mielenkiintoista.

Näin tänne tällä kertaa, jään odottelemaan Teräsbetonin euroviisuhegemoniaa ja aloitan psykologisen sodankäynnin vaihtamalla pikapuoliin puhelimeni soittoäänen Teräsbetonin sukkahousuhevijodlaukseen. Pasila, olkaa hyvät!